Sanat
Mun muistuu mieleheni nyt
suloinen Savonmaa.
Sen kansa kaikki kärsinyt
ja onnehensa tyytynyt,
tää armas, kallis maa!
Kuin korkeat sen kukkulat,
kuin vaarat loistoisat!
Ja laaksot kuinka rauhaisat,
ja lehdot kuinka vilppahat,
kuin tummat siimehet!
Sen salot kuin siniset on,
puut kuinka tuuheat,
ja kuin humina hongikon
syv' on ja jylhä, ponneton,
ja tuulet lauhkeat!
Ja kussa tähdet tuikkivat
kovalla talvella,
ja kussa Pohjan valkeat
suloisemmasti suihkavat
kuin Savon taivaalla?
Tok' yhtä vielä muistelen,
sen suihke armaampi,
se silmä on Savottaren,
johonka taivas loistehen
ja sinens' yhdisti.
Me emme liioin kerskuko,
sanomme kumminkin:
Muu Suomi ellös ilkkuko,
jos meill' on hoikka kukkaro,
jos köyhiks' keksittiin.
Useinpa pelto kultainen
se sulla kellerti,
kun meidän vaivan, viljehen
kumohon löi vihollinen
ja poltti tuhkaksi.
Ja monta kertaa sattui niin,
kun meitä vainot löit,
kun vaimot, lapset kaadettiin
ja miehet sortui sotihin,
sä rauhan leipää söit.
Jos kielin voisi kertoa
näkönsä vanhat puut,
ja meidän vaarat virkkoa,
ja meidän laaksot lausua,
sanella salmensuut;
Niin niistäpä useampi
hyv' ois todistamaan:
"Täss' Savon joukko tappeli,
ja joka kynsi kylmeni
edestä Suomenmaan!"
Siis maat' en muuta tietää voi
Savoa kalliimpaa,
ja mulle ei mikään niin soi
kaikesta, minkä Luoja loi,
kuin: "armas Savonmaa!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti